”Olin viisivuotias, kun muutimme perheeni kanssa Somalian sisällissotaa pakoon Suomeen. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä meille lapsille pitäisi tehdä, joten pian saapumisemme jälkeen minut ja sisarukseni laitettiin kouluun. Meitä oli luokassa noin kymmenen eri ikäistä lasta pääosin Somaliasta ja Vietnamista. Kukaan meistä ei puhunut suomea, ja muistikuvieni mukaan vietimme suuren osan vuodesta muumikuvia väritellen ja palapelejä kooten.

Lapsena haaveammattini oli lentoemäntä. Lentoemännät näyttäytyivät minulle seesteisinä, huolettomina ja itsenäisinä. Heistä huokui rauhaa, joka vetosi minuun. Matkailuala kiinnosti minua vielä lukioikäisenä, mutta vanhempani eivät hyväksyneet alavalintaani. He toivoivat, että käyttäisin mahdollisuudet hyväksi ja kouluttautuisin johonkin arvostettuun ammattiin kuten lääkäriksi.

Kun lukion loppu läheni, päätimme, että pidän ylioppilaskirjoitusten jälkeen välivuoden ja mietin sen aikana, mitä haen opiskelemaan. Soitin läheisen alakoulun rehtorille ja pääsin kyseiseen kouluun töihin avustajaksi. Siellä sain kipinän hakea opiskelemaan luokanopettajaksi. Helsingin yliopistossa oli juuri avattu monikulttuuriseen luokanopettajakoulutukseen painottunut linja, ja pääsin sisään ensimmäisellä yrittämällä.

Opiskelu oli antoisaa, mutta myös teoreettisempaa kuin olin odottanut. Koin, että opinnot eivät antaneet työkaluja käytännön tilanteisiin, joita olin kohdannut koulussa työskennellessäni. Opintojeni puolivälissä lähdin Lontooseen opiskeluvaihtoon. Kun palasin Suomeen, tein kahta työtä: aamut olin resurssiopettajana koulussa ja iltaisin suuntasin asiakaspalvelutöihin lentokentälle. Lopulta se kävi niin raskaaksi, että luovuin työstäni lentokentällä ja keskityin saattamaan opintoni loppuun. Olen kuitenkin iloinen, että sain mahdollisuuden kokeilla lapsuuteni unelma-alaa.

Valmistuttuani luokanopettajaksi sain vakituisen työpaikan itähelsinkiläisestä koulusta. Taustastani ja kokemuksistani on ollut hyötyä työssäni monikulttuurisessa koulussa. Näen maahanmuuttajataustaisissa lapsissa itseni ja sisarukseni, ja minun on helppo ymmärtää, minkälaisia asioita he käyvät läpi.

Kun sain ensimmäisen oman luokan, minua jännitti, miten minuun suhtauduttaisiin. Suhtautuminen on kuitenkin ollut pelkästään positiivista. Suomalaisille vanhemmille tärkeintä on ollut, että olen pätevä opettaja, maahanmuuttajavanhemmat taas ovat olleet iloisia siitä, että koulussa on joku minun kaltaiseni. Heidän on ollut helppoa luottaa minuun.

Tänä syksynä muutin uusien haasteiden perässä Qatarin pääkaupunkiin Dohaan. Olen opettajana Qatarin kansainvälisessä koulussa, jossa noudatetaan suomalaista opetussuunnitelmaa paikallisin vivahtein. Koulussa on oppilaita monesta eri maasta, ja opetus on englanniksi. Opettajan työ on täällä paremmin palkattua, mutta vähemmän kuormittavaa kuin Suomessa. Toisaalta lukukausimaksuja maksavien vanhempien odotukset opetuksen suhteen ovat korkealla, ja tuntien valmisteluun kuluu paljon aikaa. Meillä on täällä tiivis työyhteisö, jonka kanssa jaamme arjen haasteita ja nauramme paljon.

Aika näyttää, kuinka pitkäksi aikaa jään Qatariin. Haaveilen siitä, että voisin vielä jonakin päivä kouluttautua rehtoriksi tai opinto-ohjaajaksi.”