”Konfliktit kotimaassani Kongossa ajoivat ihmisiä liikkeelle 90-luvulla. Satuin olemaan yksi niistä, joiden perhe lähti liikkeelle, ensin Ruandaan ja sieltä myöhemmin Suomeen.

Ensimmäinen opettajani Suomessa oli mahtava venäläistaustainen nainen. Hän käytti opetuksessa erilaisia pelillisiä menetelmiä ja loi sellaisen ympäristön, jossa ei tarvinnut jännittää, vaan sai rauhassa oppia. Hän on edelleen paras opettaja, joka minulla on koskaan ollut.

Kotona toivottiin, että yhdestä meistä lapsista tulisi lääkäri. Odotukset kohdistuivat minuun, koska pärjäsin hyvin koulussa ja erityisesti luonnontieteissä. Lääkärin ammatista oli puhuttu pienestä pitäen, joten siitä oli tavallaan tullut osa identiteettiäni. Oli selvää, että hakisin lukion jälkeen opiskelemaan lääketiedettä. Nyt jälkikäteen toivon, että olisin saanut lukiossa monipuolisemmin tietoa eri aloista ja että minua olisi haastettu rohkeammin ajattelemaan laatikon ulkopuolelta.

Yllätys oli kaikille aika suuri, kun lääkiksen ovet eivät yrityksistä huolimatta auenneetkaan. Pikku hiljaa huomasin, että mitä enemmän minun olisi pitänyt lukea ja opiskella, sitä vähemmän koko homma kiinnosti minua. Pääsykokeisiin lukemisen lomassa tein töitä, ensin päiväkodissa ja sen jälkeen kaksi vuotta sairaalassa. Sairaalassa työskentely sinetöi käsitykseni siitä, etten kuulu tai halua töihin sille alalle.

Olen kasvanut kulttuurissa, jossa pidetään tärkeänä sitä, että valinnoista olisi hyötyä mahdollisimman monelle. Kesti pitkään tajuta, että voin tehdä asioita ihan itseäni varten, ja etten tarvitse kenenkään hyväksyntää.

Kolmen epäonnistuneen hakuyrityksen jälkeen myös perheeni alkoi ymmärtää, että ehkä jokin muu juttu voisi olla ok. He olivat kuitenkin huolissaan siitä, että päätyisin jollekin epätyypilliselle urapolulle, joka ei takaisi töitä.

Kun lopulta päästin irti lääkärihaaveista, tunsin olevani aika hukassa. Vaihtoehtoja oli yhtäkkiä niin paljon, etten osannut päättää.

Halusin löytää alan, jolla olisi tulevaisuutta, ja joka tarjoaisi haasteita ja mahdollisuuden oppia uutta. Matematiikka, ongelmanratkaisu ja looginen päättely olivat aina kiinnostaneet minua. Rupesin kokeilemaan erilaisia juttuja, kuten ohjelmointia, ja sitä kautta kiinnostuin tietojenkäsittelytieteestä. Hyvän lukiotodistuksen ansiosta pääsin lopulta ilman pääsykoetta Tampereen yliopistoon opiskelemaan tietojenkäsittelytiedettä.

Tällä alalla on paljon nuoria miehiä, jotka ovat lapsesta asti olleet kiinnostuneita tietokoneista. Itse olin aiemmin jopa teknologiavastainen. Opintoihin sopeutuminen ja omien ajatusmallien muuttaminen on vienyt aikaa. Olin tottunut olemaan hyvä koulussa, joten minun on pitänyt opetella sietämään uuden yrittämiseen liittyviä epäonnistumisen tunteita.

Olen tuntenut yksinäisyyttä tällä polulla, mutta opiskelu on silti vienyt mukanaan. Ilmapiiri on ollut vastaanottavainen, porukka haluaa jakaa tietoa ja kannustaa myös muita.

Tietojenkäsittelytieteen opiskelu on aika itsenäistä puuhaa. Opiskelutaidot ja ajanhallinta ovat sellaisia taitoja, joita voi kehittää jo lukioaikana, ja ne auttavat myös yliopisto-opinnoissa.

Opintojen edetessä myös tulevaisuuden suunnitelmani ovat selkeytyneet. Olen suuntautunut opinnoissani data-analytiikkaan, ja sen parissa haluaisin työskennellä myös valmistuttuani. Data-analytiikasta on hyötyä muun muassa tekoälyssä, joka kiinnostaa minua myös.

Tähän asti olen tehnyt opintojen ohessa erilaisia keikkatöitä ravintola-alalla. Lisäksi olen tehnyt siivousta, myyntiä ja tulkkausta sekä toiminut leiriohjaajana ja henkilökohtaisena avustajana. Tänä vuonna yritän ensimmäistä kertaa löytää oman alan kesätöitä, joiden kautta voisin päästä lähemmäs tavoitteitani.

Ajattelen, että kaikista asioista voi poimia parhaat puolet ja oppia jotain. Pakolaisuudesta on jäänyt minulle ikuinen vierauden tunne, joka seuraa kaikkialle, eikä varmaan koskaan katoa. Pakolaisuuden myötä olen kuitenkin saanut erilaisen, laajemman näkökulman elämään. Tunnen olevani selviytyjä.”