”Olin 13-vuotias, kun muutimme Suomeen. Ensimmäisen vuoden opiskelin suomen kieltä, toisena vuonna siirryin peruskouluun kahdeksannelle luokalle. Oppiaineet olivat aivan samoja kuin Iranissa, jossa olimme asuneet ennen muuttoa, mutta muuten opetus poikkesi lähes kaikin tavoin siitä, mihin olin tottunut.

Ensimmäisinä vuosina Suomeen muuton jälkeen huomasin, että yhteiskunnassa on selkeä jako. Kun asioin toimistoissa, kaupoissa ja ravintoloissa, huomasin heti, että maahanmuuttajille on omat tietyt roolit. Esimerkiksi melkein kaikki pizzeriat olivat maahanmuuttajien omistuksessa, mutta pankissa ei ollut yhtään maahanmuuttajataustaista työntekijää. Tämä on toki vuosien myötä muuttunut ja muuttumassa, mutta silloin tämä selkeä jako pienessä kaupungissa oli silmiä avaava minulle. Tiesin, että minä en halua kuulua siihen ryhmään, joka jää pois suomalaisten keskuudesta. Ei sen takia, että se olisi alempiarvoinen, vaan sen takia, että minä haluan olla osa kokonaisuutta.

Minulle oli alusta asti selvää, että haluan lukioon, joten en edes miettinyt ammattikoulua vaihtoehtona. Opiskelu lukiossa tuntui varsinkin aluksi vaikealta. Piti ymmärtää koko lukion systeemi, miten kurssit valitaan, mikä on järjestys ja haluaako opiskella pitkän vai lyhyen matematiikan. Kaiken lisäksi nämä valinnat eivät vaikuttaneet pelkästään lukioaikaan, vaan myös siihen, mitä tekisi lukion jälkeen. Piti siis heti alussa tietää, mitä haluaa tehdä lukion jälkeen.

Minulla ei ollut selkeää ammattihaavetta. Se on yksi syy siihen, miksi hain opiskelemaan tradenomiksi; työpaikkavaihtoehtoja olisi enemmän kuin yksi. Kun ensimmäinen hakukerta ei tuottanut tulosta, en halunnut odottaa seuraavaa hakuaikaa, vaan aloitin liiketalouden opiskelun avoimessa ammattikorkeakoulussa. Opinnot eivät menneet hukkaan, sillä kun pääsin myöhemmin tutkinto-opiskelijaksi, suorittamani opintopisteet hyväksyttiin sellaisenaan osaksi tutkintoani.

Opintojen ohessa tein töitä tarjoilijana, mutta yritin samalla löytää enemmän omaa alaani vastaavia töitä. Oli kuitenkin erittäin vaikeaa saada mahdollisuutta päästä edes haastatteluun. En löydä siihen muuta selitystä kuin sen, että paitsi että minulla oli niin vähän työkokemusta (mikä on normaalia jokaiselle 20-vuotiaalle opiskelijalle), minulla oli (on edelleen) erikoinen nimi, eikä minulla ollut kontakteja. Lukuisten yritysten jälkeen pääsin lopulta töihin Facebookin toimistolle Portugaliin.

Valmistumiseni jälkeen olen toiminut muun muassa markkinointiasiantuntijana, projektikoordinaattorina ja tapahtumajärjestäjänä. Kesäaikaan olen myös toiminut omakielisenä mentorina ja ohjaajana leireillä. Tällä hetkellä työskentelen Growth Hackerina markkinoinnin parissa. Työssäni autan verkkokauppiaita kansainvälistymään ja kasvattamaan liiketoimintaansa. Pidän siitä, että opin työssäni uusia asioita päivittäin.

Työ antaa minulle vapauden ja voiman tunnetta, ja ehkä tärkeintä on se, että tunnen olevani osa yhteiskuntaa, jossa elän. Haluan jossain vaiheessa perustaa oman yrityksen, jonka avulla pääsen tekemään muutoksia muiden minun kaltaisteni nuorten elämässä.

Pakolaisuus tulee aina vaikuttamaan elämääni, mutta siitä, kuinka paljon se vaikuttaa, päätän minä itse. Olen tehnyt paljon töitä päästäkseni tähän pisteeseen. Taustani, ihonvärini ja aksenttini eivät kerro sitä, mihin minä pystyn tai en pysty.”